Täh?! Nyt en tajua. Ovulaatio ei ole vieläkään ilemstynyt ruutuun! Aloitin testaamisen kp 12, enkä kyllä usko, että se olis tapahtunu aikasemmin. Tänään on kp 14. Mutta eipä sitä toisaalta voi tietää. Mulla on vielä kolme testiä jäljellä, ja jos en niillä sitä saa, niin en kyllä tässä kierrossa ovista enää testaa. Mä olin ihan varma, että se olis ollu tänään. Ollaan kuitenkin harjoitettu rakkautta, oviksenpuuttumisesta huolimatta...

Mulla oli tänään aamulla joku ihan ihme juttu. Olin saanu itteni melkein valmiiksi, ja aloin melkein jo keräillä tavaroita ja eväitä jääkaapista. Yhtäkkiä tuli tosi huono olo. Olin vielä sillon vessassa tällytymässä ja tuli ihan sellanen heikko olo. Päässä tuntu sellaselta, niinku pyörtyis kohta. Siinä sit hetken yritin hengitellä, mut pakko oli mennä sohvalle makaamaan, ja jalat kohti kattoo. Hain vielä sit jogurtin jääkaapista, ku ajattelin, et jos mulla olis vaikka matala verensokeri. Mä en koskaan syö aamulla mitään, eikä mulla edes ollu nälkä. No, olo siitä kyllä sit tokeni aika nopeesti, ja lähdin fillaroimaan töihin. Töissäkin oli vielä vähän sellanen outo olo, eikä oikein kahvi+aamupala maistunu. Mut puoleen päivään mennessä olo normalisoitu. Mä ehdin jo ajatella, että nyt mulla on se hyperstimulaatio. Vaikken kyllä edes tiä, voiko sellanen tulla muutamaa päivää Clomifenien jälkeen. Vai tulisko se periaatteessa heti niitten jälkeen. Oli mulla kyllä kieltämättä aamulla ku heräsin, vähän sellanen jännä olo. Ja mulla alko taas eilen illalla se ihmeellinen vasemman puoleinen kylkikipu (munuaisen kohdalla). Aamulla jouduin ottaan 2 Paratabsia, kun yksi ei tehonnu. Nyt se tuntuu taas inhottavasti..

Kattoiko joku muuten sunnuntaina (?) sellasen englantilaisen ohjelman, jossa oli kolme sisarusta. Se yks niistä ei voinu saada lapsia, ja sit sen kaks siskoa päätti auttaa heitä saamaan lapsen. Toinen sisko luovutti munasolut, ja toinen vuokras kohdun. Oli aika koskettava ohjelma. Oli jotenkin kiva nähdä, kuinka hoidot eteni, kun itellä tollaset hoidot saattaa olla hyvinkin pian ajankohtasia. Vaikka niillä kaikki onnistu kerralla, ja raskaus alkoi. Vaikka olihan siinä sellasia pieniä jännityksiä matkan varrella.

Täytyy myöntää yks sellanen "kamala" juttu.. Oon käyny kattomassa adoptioo koskevia sivustoja. Miks mulla on sellanen olo ollu jo pitkään, että musta tuntuu, että meille se on se ainut keino saada oma lapsi... Onko se vaan luulosairautta, mutta takaraivossa joku sanoo, ettei saada biologista lasta. Mä oon aina ollu ihan positiivisellä mielellä adoptioo ajatellen, mutta varmaan monia asioita miettii ihan eri kantilta, kun se tulee ajankohtaseksi. Sitten, jos sellasta täytyy ihan oikeesti/vakavasti miettiä, niin se voi tuntua aivan toisenlaiselta. Näitä asioita on jotenkin vaikee kirjottaa tähän niin, ettei joku, joka on oikeesti adoptioprosessissa, loukkaannu. En siis tarkota mitään pahaa, mut on vaan niin vaikee selittää tätä asiaa järkevästi. Musta on niin outoo nykyään, että siellä vaaditaan, että täytyy olla aviopari. Mutta oikeestaan noi maat, mistä adoptoi, vaatii avioliittoa. Joka tietty sinällään on hyvä, että naimisiin ei ehkä ihan tosta noin vaan mennä. Kai se liitto on sillon vakavammalla pohjalla. Vaikka tuskin kukaan huvikseen haluaa lastakaan adoptoida. Niin pitkä, ja kalliskin prosessi se on. Ja joissakin oli muistaakseni joku aika, että kauanko täytyy olla ollu naimisissa. Mut joissakin oli viel niin, että jos oli pitkä suhde takana, esim. 7v, mutta vaan 1v. naimisissa, niin se riitti. Ajatelkaa, jos on ensiks yrittäny lasta noin vuoden, sit hakeutuu hoitoon, ja hoitoja tehdään. n.1-2 vuotta, ja kun niistäkään ei raskaus ala, niin pohdinnan jälkeen siirrytään adoptiojonoon jne.  Ja sit lasta odotetaan vielä muutama vuosi. Niin siinä tulee ihan hirveen pitkä aika, että saa vihdoin sen oman lapsen syliin. Ehkä se on sen arvosta, mutta varmaan aika kuluttavaa aikaa. Mitähän siinä tapauksessa tehdään, jos vaikka sellanen ihme tapahtuu, että sen adoptioprosessin aikana tulis raskaaks?! Kai se vaan täytyis keskeyttää.. en tiä! Siis adoptioprosessi keskeyttää, ei raskaus!! Ja mulle varmaan tulis kauhee tarve olla mahd. hyvä ihminen, jos ne sosiaali-ihmiset kävis mun kotona, ja sit olis niitä kaikenlaisia tapaamisia, jossa ne arvio meitä. Vaikka me ollaan ihan normaaleja, tavallisia työssäkäyviä ihmisiä. Ei meillä oo mitään salattavaa. Ja kai ne käy aika tarkkaan myös kaikki lapsuudenkokemukset tms. läpi. Kaikenlaista sitä pienessä päässä miettiikin! Mieheni näki mitä sivuja katselin, ja itteäni kyllä jotenkin nolotti. Mieheni ei kuitenkaan sanonut siihen mitään.

Noh, palataan nyt tähän päivään ja maailmaan. Kokeillaan nyt näitä clomifenejä tämä vuosi ja katotaan sitten, mitä seuraavaksi. Iloitaan ihanista pimenevistä syysilloista. Saa sytyttää kynttilöitä! Ihanaa!! :)