Musta on tullu maailman laiskin ihminen, ja tätä tahtia mä oon kohta yhtä painava kun loppuraskaudessa! Arghhhhh!!! Nyt kun imetys on totaalisesti loppu, niin niitä herkkuja ei tarttis vetää enää ihan samaa tahtia. Mutta kun tekee mieli, ja kun itsekuri on nolla, niin arvaahan sen miten siinä käy. Mä olin jo niin tyytyväinen uuteen olomuotoon, kun painoa oli n. 4-5kg vähemmän kun ennen raskautta. Ja nyt kiloja on valitettavasti tullu takas n.2kg. En halua niitä! Mutta ketäpä muuta siitä voi syyttää kun itteään. Joka ilta mä päätän, että huomenna en syö mitään herkkuja, ja kas, yhtäkkiä huomaan syöneeni jos jonkunnäkösiä kakkupaloja, karkkeja ja ties mitä. Salille ja jumpalle en saa raahattua tätä ahteria. Ennen raskautta kävin n. 3-4krt/vko. Synnytyksen jälkeen oon käyny muutaman hassun kerran. Oon miettiny, että ihan minimi tavoite olis käydä vaikka 2 kertaa viikossa. Mä tykkään ihan hirveesti spinningistä, ja välillä innostun käymään salilla. Vaunujenkaan kans en oo niin pitkiä lenkkejä käyny, kun jossain välissä. Joskus tuli käveltyä 1,5h, ja se oli ihanaa. Nyt kävelen hissukseen pienen lenkin ja tuun pihalle ottaan arskaa. Ja muutenkin, kun tyttö nukkuu paremmin sisällä, niin ulos ei tuu niin vaan mentyä. Mä en halua, että ne pari kokoa pienemät housut alkaa puristaan jos lihoon. Oli niin kiva ostaa pienemmän kokosia housuja. Jotain tarttis tehdä, eikä vaan valittaa. No, olin mä tänäänkin salilla ja ihan hyvän treenin tein.

Nyt on muuten ihana käyttää tavallisia alusvaatteita, kun ei tarvi enää käyttää niitä kamalia mustia tai valkoisia very-epä-sexyjä imetysliivejä. Aluks tuntu niin ylellisestä laittaa sellaset päälle. Rintavarustuksen koko on pysyny jotakuinkin ennallaan. Eripariahan ne on aina ollu, mutta nyt tuntuu, että koko ero on kasvanu. Tai sitten voin muistaa väärin.

Mä melkein sain vauvakuumeen viikko sitte. Mentiin kattomaan yhen kaverin 4 viikon ikäistä vauvaa, ja olihan se tiestysti ihana pieni rääpäle. Onko meidänkin tyttö muka joskus ollu niiiin pieni! Sitä ei muka meinannu osata edes käsitellä. Kuinka nopeesti se unohtuu! Kun lähdettiin sieltä, niin sanoin miehelle, että melkein tuli vauvakuume. Mies tuumas, että hän on tosi onnellinen nyt, kun oma tyttö osaa tehdä jo kaikkia temppuja, ja siitä on seuraakin. Mä aloin sitte pohtimaan sitä mun vauvakuumetta. Mä koin sen vauvakuumeen ehkä enemmän niin, että tuli ikävä sitä kaikkea, minkälaisia tunteita raskaus ja synnytys herätti. Se oli ihanaa, kun tein raskaustestin, oli ihanaa odottaa jotain, ja varsinkin lasketun ajan tienoilla se odottava ja jännittävä fiilis. Ja tietenkin itse synnytys. Vaikka en sitä mitenkään hyvällä muistele edelleenkään, niin se oli jotain niin ainutlaatuista, ihmeellistä ja ihanaa, kun tiesi, että kohta me saadaan oma tyttö syliin! Onko vauvakuume siis enemmänkin tunnekysymys.. Tai sitähän se on myös, mutta mulla ei ainakaan tullu sellasta oloa, että haluan sen pienen käärön kotiin, jota hoivata. Koska mullahan on kotona ihana pieni käärö! Mulla ei varmaan koskaan oo ollu mitään varsinaista vauvakuumetta, vaikka kovasti olen omaa lasta halunukin. Tai sitte mä en vaan oo tajunu, että sitä kuumettahan se on! Kaikki imetykset, vaipanvaihdot, yövalvomiset ja opettelut alkais alusta. Ehkä niiden aika on sitte myöhemmin ;) Tätä ei taaskaan pitäis ääneen sanoa, mutta meidän yöt on menny sairaan hyvin parin viime viikon aikana. Ollaan laitettu tyttö nukkumaan kasin-kympin aikaan, ja yöt menee yhdellä syötöllä! Kolmen-neljän aikaan se herää syömään, ja that´s it! Ei edes tarvi mitään tutteja tai hyssyttelyjä. Ja syömisiin menee aikaa vaan muutama minuutti, sen verran kun max.60ml tyhjenee. Mietittiin, että ollaan varmaan laitettu tyttö liian aikasin nukkumaan, kun välillä se meni nukkumaan jo seiskan aikaan. Eihän sitä unta sitte riitä sinne seiskaan asti. Tai 12h se kyllä nukku, mutta viimiset 5-6h oli aika levotonta. Päikkäreitä on nykyään sitte kolmet, joista viimiset on joskus kuuden nurkilla, ja kestää puolisen tuntia. 

Uusimmassa Vauva -lehdessä oli juttu yhdestä pariskunnasta, jotka eros kun vauva oli (muistaakseni) 5 viikkoa. Noh, jutussa mua järkytti se, että tää lapsi oli saanut alkunsa lapsettomuushoidoilla ja yritystä oli ollu monta vuotta. Tai siis ei sekään, vaan se, että kuinka rankkoja juttuja ne oli käyny ja kuinka kävi parisuhteelle! Harmitti niitten puolesta ihan hirveesti. Molemmat on varmaan onnellisia, että saivat lapsen, mutta tarina päätty vaan niin surullisesti. Meidän yks tuttavapariskunta eros kans kevään aikana, ja niillä oli takana myös usean vuoden yritystä ja rankat hoidot. Kaikki hoidot epäonnistu jo alkumetreillä, joten suuria pettymyksiä oli käyty läpi. Tän pariskunnan viiminen hoito tehtiin alkutalvesta, kaikki oli kokeiltu moneen kertaan. Sen jälkeen mies oli todennu, että parisuhde ei oo enää sitä mitä pitäis, ja päättäny lyödä hanskat tiskiin. Tyttöystävä oli ihan puulla päähän lyöty. Aika rankka juttu. Ensiks yritetään tehdä lasta monta vuotta, sitte käydään monta vuotta lapsettomuushoidoissa ja sitte tulee ero. Mitä jos viiminen hoito olis tuottanu tuloksen, raskauden? Olisko sillon eletty onnellisina muutaman vuoden, ja kun se alun innostus olis laantunu, niin ero olis tullu kuitenkin. Miehen kans mietittiin, että kumpa me voitais aina jutella kaikista asioista. Tollasia asioita ei tietenkään aamukahvipöydässä sanomalehti kädessä keskustella, mutta olis kamalaa tulla jätetyksi yllättäen. Eroon ei liittyny kolmatta osapuolta. Hurjia juttuja, joita en haluais kokea. En halua edes ajatella, että oma mies olis jossain vaiheessa ilmottanu, että erotaan. Tämä tyttöystävä oli kai miettiny vakavasti adoptiota ja ottanu asioista selvää jne. Miks se mies ei ollu missään vaiheessa sanonu, miltä tuntuu. Olisivat ottaneet aikalisän ja "unohtaneet" hoidot hetkeksi. Tai nyt kun hoitoja ei enää tehtäis, niin olis menny vaikka jonnekin terapiaan keskustelemaan. Helppohan se on tässä vieressä jakaa neuvoja ja miettiä ratkaisua. En oo ite jutellu asiasta kummankaan osapuolen kans. Ja kun lapsettomuuden syy oli naisessa, niin mahtaakohan se ajatella, että miten tulevaisuudessa käy, kun jonkun muun kanssa aletaan lapsia harkitsemaan. Tää ero oli mulle niin totaalinen yllätys, että olin ihan järkyttyny! En missään nimessä kritisoi ketään, oon enemmänkin vaan niin järkkyttyny. Mietin asiaa niin, että jos olisin ite joutunu kokemaan saman, niin aika alas olis tän neitokaisen hissi vajonnu! Luojan kiitos me selviitiin miehen kans siitä lapsettomuudesta, ja se oikeestaan lähensi meitä.

Ja sitte vähän iloisempiin asioihin. Meidän neitille tulee kolmas hammas. Johan sitä on odotetukin! Mutta se tulee kyllä vähän outoon paikkaa, nimittäin ylös oikealle, etuhampaan viereen! Ei tuu siis siinä perinteisessä järjestyksessä, että eka ala etuhampaat ja sitte yläetuhampaat. Se varmaan näyttää ihan Drakulalta.  Ei oo ihme, kun ruoka ei oikein oo maistunu, ja voihan tää hellekin vaikuttaa. Konttaus ei vielä suju, mutta siinä asennossa kyllä nökötetään koko ajan, ja välillä on takajalat suorana ja peppu pystyssä. Pari askelta se on konttaamalla ottanu, mutta siihen jää. Ryömimällä pääsee niin paljon nopeempaa eteenpäin. Nykyään mikään huone ei oo enää turvassa, vaan neiti ryömii kauheella tohinalla joka huoneeseen, mitä tästä huushollista löytyy. Istuminen onnistuu vasta siten, että toinen käsi nojaa lattiaan. Itsekseen se istuu ihan hetken. Ei kyllä olla kauheesti sitä istutettu muuta kun syöttötuolissa ja sylissä. Niinhän ne neuvolassa sano, että ilman tukea ei saa istuttaa, ennen kuin lapsi itse istuu.

Hui hai, kun kello on taas paljon. Mä meen nyt suihkuun ja sit koisimaan...