Nyt just on sellanen vaihe elämässä, että kaikki asiat ottaa päästä. Ihan kympillä! Oon vaan jotenkin niin kertakaikkisen tympääntyny ja kyllästyny kaikkeen. Harmittaa oikein, että miten sitä onkaan tällänen vätys. Enkä oo edes raskaana, minkä piikkiin laittais kaikki. Tätä väsymystä on jatkunu jo niin kauan, että huoh ja haukotus. Viikonloppuna oltiin tytön kanssa mun vanhempien luona. Lähettiin junalla perjantaina heti töitten jälkeen. Junamatka meni hyvin, ja tyttö oli taas innoissa. Pendolinossa ei harmi vaan ollut leikkivaunua, joten täytyi tyytyä omiin kirjoihin ja palapeleihin. Tyttö heilutteli asemalla kaikille, ja huuteli "heippa kaikille". Ja sitte se otti sellasen mun äitin näkösen ja olosen naisen sieltä kaverikseen, ja istu sen sylissä ja vieressä. Ne luki kirjoja, teki palapeliä ja piirteli yhdessä, tyttö kutsu sitä mummoksi. Kun tää mummo jäi pois, niin seuraava "uhri" oli sellanen 20- kymppinen tyttö, joka sai luvan leikkiä loppumatkan. Ihan sama mitä mä huutelin, äipän seura ei kiinnostanu pätkääkään. Lauantaina taas reissattiin 110km päähän kattomaan mun veljen perheen uutta vauvaa, oli syötövän suloinen! Voiko ne vauvat edes olla niin pieniä! Sunnuntaina käytiin kattomassa mun kaverin uutta kotia, ne rakensi hienon kivitalo. Oli upea! Tyttö nukhati autoon 5min kun ajettiin takas mummun luo, ja eihän sitä enää päikkäreille saanu. Ja tosta mun ärsyyntymisestä.. Musta tuntuu, että menetän hermoni ihan koko ajan. Tyttö pelleilee ja leikkii välillä ruoan kans, ja mä en kestä sitä yhtään! Nytkin se mummun luona pärisytteli ja leikki ruoan kans. Päikkäriyrityksen jälkeen tarjosin sille marjoja, ja nehän tippu lusikasta mummun valkoselle matolle. Mummun mielestä se oli tietysti vahinko, ja mun mielestä tahallista sähellystä. Mä nostin tytön lattialle ja suutuin sille. Se raukka alko itkeen ihan paniikissa, onneks mummu lohdutti. Harmitti taas, että pitikö sitä noin suuttua.. Mutta onneks meillä osataan ja opetellaan pyytämään anteeks, ja kiukun jälkeen annetaan haleja. Saahan lapsille näyttää mikä on väärin, mutta voishan sen ilmasta välillä nätimminkin. Usein vaan tulee ajatelleeks, että kuinka sitä provosoituukin niin paljon pienen ihmisen kiukuttelusta. Väsymyksellä on kyllä aika suuri rooli. Pitää varmaan opetella laskemaan kymmeneen.

Meidän tyttöä luullaan välillä isommaksi tai vanhemmaksi kun se onkaan. Osittain varmaan taitojen takia, kooltaan se taitaa olla normi mitoissa. Nyt sunnuntaina oltiin siellä kaverin luona, ja ne ei oo nähny tyttöä varmaan puoleen vuoteen. Se mun kaveri vaan totes, että teilläkin on pian 2v. synttärit, ja että tyttö on kasvanu niin kovasti. Sitten se vähän jotenkin lipsautti ja yritti korjata sanomisiaan. Se lipsautti, että tyttökin on niin pyöristyny, ja posketkin on niin pyöreät. Ei varmaan tarkottanu sitä mitenkään pahalla, tietenkään. Mutta mua jäi kaivelemaan se, ja tuntu jotenkin tosi pahalta. Sitte tyhmänä vielä kysyin äitiltä sen jälkeen, että onko tyttö jotenkin pyöristyny, kun tää kaveri niin sano. Ja äitikin jotenkin takelteli sanoissaan ja tuumas, että on se vähän pullukampi kun ennen. Ne sanat vaan pyörii koko ajan mun mielessä, ja musta tuntuu, että oon pitäny lastani ihan syöttöporsaana! Kyllähän se aika paljon kaikkee herkkua syö. Tai mikä on paljon, mutta mielellään syö kaikkee hyvää. Mä päätin, että nyt se tyttö ei saa enää mitään herkkuja! Ei se mikään lihava oo, ja tosiaan taitaa olla normaalin kokonen, mutta että äidin sydäntä riipas! Kun siinä sitte tyttöä kattelin, niin onhan sen posket vähän pyöreät.   En voi edes kuvitella, miltä niistä vanhemmista tuntuu, joiden lapsia kiusataan koulussa ulkonäkösyistä. Jos ne nytkin tuntuu jo kovilta kolauksilta, vaikkei kukaan edes kiusaa!

Nyt alko ruokkis, auttaiskohan se tähän masennukseen.. Miehellekin kiukuttelen. Ehkä ihan syystä. Meillä ei ollut kotona mitään ruokaa, kun tultiin reissusta kotiin. Jääkaapissa about valot... Reilukerho!